Viiden viikon pääosin kesämökillä vietetyn loman jälkeen paluu arkeen voi olla monella tavalla hankalaa.
Itselleni pahin ongelma oli – taas kerran – sopeutua tähän hektiseen liikenteeseen sen jälkeen, kun viikosta toiseen ajeli hiljaisia kyläteitä, joilla vastaantulijat olisi pidemmälläkin matkalla voinut laskea parin käden sormilla.
Maaseutukaupungeissakin pahimmat kiilaajat ja hermoilijat liikenteessä olivat citymaastureilla isomman oikeutta käyttäneet venäläiset. Toki joukossa oli suomalaisiakin, epäilen heidän olleen kotoisin jostain täältä pääkaupunkiseudulta.
Paljon autolla liikkuva sukulaismies Keski-Suomesta tuumi, että Tampereen eteläpuolella liikennekulttuuri muuttuu täysin. Pikkuserkku väitti, ettei ainakaan kehien sisäpuolella pärjää ajoradoilla kuin raskaalla kaasujalalla ja äärettömällä röyhkeydellä.
Kohteliaisuus kannattaa kuulemma työntää hansikaslokeroon ja ottaa esiin paluumatkalla Tampereella.
Sukulaismiehen sanat muistuivat mieleen, kun kurvasin ensimmäisen työpäivän aamuna Kehä ykköselle kohti Tapiolaa.
Raskasta kaasujalkaa ei siinä aamuruuhkassa kyennyt käyttämään kukaan – paitsi ne, joiden autot muuttuivat yhtäkkiä takseiksi tai linja-autoiksi. Eli käyttivät bussikaistoja päästäkseen vauhdilla ohi matelevan autojonon.
Oman joukkonsa muodostivat autoagilityä harrastavat. Tiedättehän nämä kaistanvaihtajat, jotka uskovat pääsevänsä määränpäähän nopeammin koukkimalla kaistalta toiselle vuoroin kaasu pohjassa ja seuraavassa hetkessä jarrut kirskuen.
Näiden autoilijoiden meno muistuttaa innoissaan agilityrataa kiertävän koiran kurvailua. Sillä erolla, että koira ei aiheuta vaaraa muille. Ja uskon koiran olevan radalla paljon onnellisempi, kuin sen naama punaisena rattia veivaavan - useimmiten – miehen, joka on taas kerran aikatauluttanut elämänsä sekuntikellon avulla.
Ja joka seisoo seuraavissa liikennevaloissa tasan autonmitan edempänä kuin kilometri aiemmin.
